Ei se koskaan huijaa

En tiedä mitä painan, en oo pitkään aikaan tienny 

(kotona ei oo vaakaa, äitillä ei oo vaakaa ja S'n porukoilla on kaks vaakaa, mutta jompikumpi huijaa, enkä tiedä kumpi).

Sen mä tiedän, että mun paino ei ole hyvä.

Se on liikaa. 

Nään peilistä kuinka liikaa se on. 

Mutta oon syönyt tänään 

lasagnea

dallaspullan

sipsiä

lihapiirakan

vaalean leivän kahella juustosiivulla.

Varmaan vedän vielä leivän,

se olis sentään ruisleipä.

Turha edes miettiä, miksi peili näyttää taas mut niin isona.

Kun ei se huijaa. Ei se koskaan huijaa.

Ja tänään mä erehdyin miettimään,

että menen oksentamaan ton lasagnen pois. 

En mennyt. 

Enkä tiedä miksi.

Kaipaanko tätä?

...tai tätä?

...ja vielä tätä?

Kaipaan.

Koska luku pieneni

ruman, tunteettoman vaa'an luku.

Se oli saatana viisikymmentäkolme.

Oli.

OLI.